Erilaisissa huoneistoremonteissa halutaan usein tehdä muutoksia asunnon väliseiniin, jotta saataisiin avaruutta ja mahdollisesti lisää luonnonvaloa tiloihin. Nykyisin suositaan hyvin paljon avokeittiöitä, jonka vuoksi olohuoneen ja keittiön välinen seinä halutaan usein purkaa tai vähintään rei'ittää. Tällöin ensimmäisenä herää kysymys; onko seinä kantava vai voidaanko se mahdollisesti purkaa huoletta? Viime kädessä isännöitsijä pyytää osakasta varmistumaan, ettei asunnossa pureta kantavia seiniä, mikäli isännöitsijä ei voi tätä itse suoraan määrittää.

Puhuttaessa rakennuksen rungosta ja siihen liittyvistä muutoksista, liittyy mahdollisiin purkutöihin suuret riskit niin taloudellisesti kuin henkilövahinkojenkin osalta. Tästä johtuen remontoijan tulisi olla 100 % varma, että muutostyöt kohdistuvat rakenteisiin, joiden muutokset eivät vaaranna rakennuksen toimintaa ja sen käyttäjiä (ellei käytössä ole sitten rakennesuunnitelmia, joiden avulla muutostyöt voidaan toteuttaa turvallisesti). Arvuuttelun varaan asiaa ei kannata jättää, jos haluaa välttyä yllätyksiltä. Viimeistään pieleen menneen purkutyön huomaa, kun kattoon ilmestyy vaarallisen näköisiä halkeamia ja/tai välipohja sortuu niskaan. Edessä on tällöin kallis remontti.

Kuinka sitten tällaisen purettavan kevyen väliseinän tunnistaa? Alla on kerrottu vanhojen kerrostalojen tyypillisiä kevyitä väliseinärakenteita, jotka eivät osallistu rakennuksen pystykuormien siirtoon eivätkä rakennuksen jäykistykseen. Ennen purkutyötä tulisi olla täysi varmuus siitä, että seinä voidaan purkaa turvallisesti. Tätä varten kannattaa ottaa yhteys rakennusalan asiantuntijaan, joka tutkii ja kartoittaa asunnon kevyet väliseinät ja tekee rakennesuunnittelijan lausunnon seinien kantavuuksista.

1880 – 1900 

Suurin osa vanhimpien kerrostalojen alkuperäisistä huoneistojen sisäisistä väliseinistä oli raskaita tiilimuureja. Kevyet väliseinät olivat useimmiten molemmin puolin rapattuja puuseiniä (Cloison-seinä, ”kloissoni”).

Cloison-seinä, Kloisson-seinä tai ”kloissoni” oli molemmin puolin tikkurapattu, jossa hyödynnettiin puutalojen purkutavaraa. Seinässä oli usein 2-3 kerrosta ristikkäistä lankkua tai lautaa, joiden välit tiivistettiin vuorauspahvilla tai –paperilla. Sähköasennukset tuli tehdä seinän pinnalle.

1900 – 1920

Kevyitä väliseiniä ryhdyttiin rakentamaan kipsipohjaisista massoista ja muurauskappaleista, kuten riksilevyistä, luginomassasta (arkikielessä ”kananpaskaseinä”) tai muurattuna neljänneskiven paksuisena.

Lugino-seinä tehtiin luginomassasta, joka valmistettiin kipsistä, hiekasta, koksikuonasta ja liimasta. Pinta rapattiin molemmin puolin ennen maalausta tai tapetointia.

Riksilevyn pääraaka-aineet olivat kutterilastut ja kipsi. Levyn reunassa oli V-ura, joka väliseinää koottaessa valettiin täyteen kipsiä. Riksilevyn etuja luginomassaan verrattuna oli se, että riksilevyseinää ei tarvinnut rapata vaan seinäpinta voitiin viimeistellä höylällä ennen tapetointia tai maalausta.

1920 – 1940

Suurin osa asuntojen sisäisistä ja välisistä seinistä oli kevyt rakenteisia. Kevyet seinät rakennettiin esimerkiksi luginomassasta, riksilevyistä tai muurattuna kalkkihiekka- tai punatiilestä neljänneskiven paksuisena.

1940 – 1960

Kevyet väliseinät muurattuun usein kalkkihiekka- tai punatiilestä neljänneskiven paksuisena, jonka jälkeen seinä rapattiin molemmin puolin. Väliseiniä vielä tehtiin kipsipohjaisista muurauskappaleista. Vuodesta 1950 lähtien palomääräykset sallivat myös puurunkoiset levyseinät.

1960 – 1975

Kevyitä seiniä rakennettiin ohuina betonielementteinä ja kevytbetonielementteinä. Elementtitekniikan kehittyessä 1970-luvulla pyrittiin BES-taloissa (betonielementtitekniikka-taloissa) painoa keventämään. Väliseinätyypiksi tuli eristämättömät levypintaiset rankaseinät, joissa runko oli puuta tai metallirankaa. Seinäpinnat olivat lastulevyä, kipsikartonkilevyä tai asbestisementtilevyä.